Opettajan rento ote


Joka aamu Veeti hakee poikiamme kouluun. Se on todellinen ystävänteko, sillä hän kävelee ensin puoli kilometriä vikasuuntaan, että saisi kulkea yhtä matkaa opinahjoon. Arvostan elettä senkin vuoksi, koska itse olen saanut kokea saman asian. Myös ystäväni Talvikki haki minua uskollisesti joka ikinen aamu niin peruskouluun, kuin lukioon. Muistan kun viimeinen ylioppilaskirjoituspäivä koitti. Tajusin historian lehtien havinan olleen juuri sillä hetkellä käsillä. Se oli viimeinen kerta, kun Talvikki koskaan haki minua aamulla opin tielle. Vankka ystävyyspohja, joka luotiin koulumatkojen aikana, on säilynyt meillä edelleen Talvikin kanssa.

Koulumatkani sujuivat mukavasti ystäväni kanssa jutellen ja välillä hölmöillen. Reput saivat talvisin kyytiä, kun laitoimme ne pitkään liukuun alamäessä, eivätkä laukut olleet aina edes kunnolla suljettuina. Toisinaan jouduimme väistelemään kiviä ja toisinaan lumipalloja, mutta nähtävästi se vain lisäsi refleksiemme toimintakykyä. Nyt vasta ymmärrän, että jos olisin joutunut yksin lumipallosateeseen, niin kiusaaminen olisi tehnyt henkistä vahinkoa.

Minä olin lapsena hyvin aamu-uninen. Monet kerrat olin vielä nukkumassa, kun Talvikki tuli aamulla hakemaan minua kouluun. Usein en sitten edes jaksanut lähteä, mutta siitä ei tullut sen isompia moitteita alaluokilla. Kun osasin kirjoittaa kaunokirjoitusta etu- ja takaperin ennen kouluikää, niin sain hieman vapauksia. Kirjoitin tekstin osin peilikuvana, mutta opettelin aktiivisesti taipumuksesta eroon. Äiti oli opettajan kanssa sopinut, että minun ei tarvitse mennä joka päivä kouluun. Ahkeraa koululaista minusta ei tullut koskaan, mutta aktiivinen elämän nautiskelija kuitenkin.

Opettajattaremme jäi meidän luokan jälkeen eläkkeelle. Hänellä oli rento ote opetuksessa, ja salli meille vapauksia enemmänkin. Kävimme usein ystävättären kanssa opettajan puolesta kaupassa. Toimitimme sekä henkilökohtaisia ruokaostoksia, että ostimme luokalle tarvikkeita. En tiedä oliko käyntimme enemmän kunniatehtäviä, vai huomasiko opettaja, että oli parempi lähettää meidät välillä asioille. Muistaakseni olimme hyvin kilttejä tyttöjä, mutta toiminnan puute on voinut vaivata, kun olimme nopeita kädentaitotehtävissä.

Kerran opettaja lähetti meidät ostamaan luokalle askartelutarvikkeita. Kirjakauppaan piti kävellä noin kaksi kilometriä yhteen suuntaan. Se ei ollut matkana pitkä, mutta välillä oli paljon mielenkiintoista nähtävää. Unohduimme välimatkalla leikkimään kukkulan kuningasta, ja olimme yltä päältä lumisia, kun viimein pääsimme kauppaan.
- Mitä saisi olla? kysyi myyjätär, joka katsoi meitä epäluuloisena. Ravistelimme hetken pitkiin hiuksiimme paakkuuntunutta lunta ja katsoimme toisiamme kysyvästi. Mitä meidän pitikään ostaa? Se oli joku hienon kuuloinen sana.
- Kortonkeja. Juu, punaisia kortonkeja sekä kimalletta! vastasimme suupielet korvia hipoen, sillä olimme niin ylpeitä, kun muistimme mielestämme kauppalistan oikein.
- Kenelle ne oikein tulevat? kysyi myyjä.
- Meidän opettajalle. Se on yksinäinen nainen, eikä ehdi tulla itse hakemaan. Laskun voi laittaa suoraan koulun tilille, selitti Talvikki asiallisesti.
Olin ylpeä ystävästä, joka täsmensi vastaustamme reippaasti. Myyjätär tuijotti meitä kiukkuisena, ja olimme lähellä lentää niska-perse –otteella ulos kaupasta. Onneksi tilannetta sivusta seurannut asiakas ymmärsi hätääntyneistä ilmeistämme, että emme pilailleet, vaan tarvitsimme askartelutarvikkeita. Opettajan pikku apulaiset saivat tehtävän jälleen suoritettua, mutta en enää muista missä kunnossa kartongit lopulta olivat, kun viimein saimme ne tuotua opettajalle. Jouduimme kuitenkin viemään askartelutarvikkeet opettajalle kotiin, sillä koulupäivämme oli ehtinyt jo loppua.


Seuraavana päivänä meille oli valjennut, että olimme pyytäneet kaupassa varmuuskumeja. Muistan nolouden, kun opettaja ylisti koko luokalle, kuinka olemme toimeliaita ja viisaita tyttöjä. Poskillemme heijastui ostamiemme kartongin väri.

Kommentit

  1. Kivan kuuloisia koulumuistoja. Itselleni ei sattunut alaluokille (kansakoulun) yhtään ainoaa mukavaa opettajaa. Kaikki olivat ankaria ja vihaisia. Ja minä niin pelokas pikkuinen.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentistasi! Opettajalla on iso rooli vanhemmallekin opiskelijalle, saati pienelle koululaisen taimelle. Ei voi kuin toivoa sydämen pohjasta, että jokaiselle löytyy joku, jolta kuulee kannustavia sanoja. Toisinaan jopa isovanhemmat tai naapurin täti voivat ymmärtää lasta paremmin, kuin omat vanhemmat.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hienot tilastot neuvolassa

Vaihdevuosien raiteita kohti menopaussia

Taitoluistelun MM 2017